Esikoisella oli viime viikolla koulussa tämän talven ensimmäinen hiihtokerta. Ennen sitä huomattiin, että muutama vuosi sitten pojalle ostetut sukset ja monot olivat auttamattomasti liian pienet. Pojan isä meinasi, että ostetaan tälle uusi suksipaketti, jossain oli kuulemma ollut tarjouksessa vähän päälle sadalla eurolla.
Tarjous tai ei, minä tuumasin että katsotaan, josko jommat kummat omista suksistani ja monoistani sopisivat jo pojalle... ja sopivathan ne. Esikoisella on enää noin 1,5 cm lyhyempi jalka kuin itselläni, joten omat mononi olivat villasukan kanssa tälle ihan passelit. Ja vanhemmat sukseni sopivan pituiset. Olen itse saanut ne joskus yläasteella ollessani, ellen väärin muista. Onneksi sukset eivät kauhean nopeasti vanhene, eli vaikka noillakin on ikää ainakin 15 vuotta, eivät ne mitenkään kummemmin häpeä uudempien suksien rinnalla. Eikä niillä hirveästi ole hiihdettykään...
Poika oli suksiin ilmeisesti ihan tyytyväinen, ei rutissut mitään edes siinä vaiheessa, kun kerroin millä saa hiihtää. Ja hiihtotunnitkin olivat sitten kuulemma sujuneet ihan hyvin. Hyvä juttu, olin huojentunut. Hieman nimittäin epäröin säästämispäätökseni oikeellisuutta lapsen suksien kohdalla, muistellessani omia ala-asteen hiihtotuntejani.. minä ja veljeni hiihdimme silloin sellaisilla suksilla, joissa siteinä toimivat tavallisiin kenkiin asennettavat lenkit, ja muistan kuinka häpesin näitä aataminaikuisia hikilautojani. Kaikilla muilla luokkakavereilla oli jo sellaiset sukset, joissa oli kunnon siteet ja MONOT.
No, ei tämä häpeä mitään ylitsepääsemätöntä ollut, ei jäänyt kummempia traumoja eikä kukaan meitä edes kiusannut. Ja osasin myöhemmin sitten todella iloita ja arvostaa saamaani, kun meille molemmille vihdoin ja viimein ostettiin ihan uudet sukset, joihin kuuluivat ne monotkin! ;)
(...välillä mietin, että on ehkä jopa sääli, kuinka useilta nykyajan lapsilta taitaa jäädä väliin/vähiin kokemus tällaisesta arvostamisen tunteesta, mitä kokee sen jälkeen, kun pitkän ajan (jopa vuosien) kinuamisen, odottamisen ja toivomisen jälkeen saa haluamansa? Nykyään kun lapsille tupataan hankkimaan lähes välittömästi kaikki, mitä nämä keksivät haluta, ja paljon sellaistakin mitä he eivät varsinaisesti ole ehtineet halutakaan...)
Mutta takaisin lapsen suksiasiaan, päädyin siis mietinnöistäni huolimatta säästämään suksissa, perustellen tätä sillä, että poika kasvaa nyt huimaa kyytiä ja ensi talveksi joutuu luultavasti kuitenkin ostamaan isommat monot, ellei suksetkin. Ja kun omat sukseni ja mononi tosiaan olivat ihan sopivat (eivätkä siis oleellisesti erotu uusista suksista) niin miksipä niitä ei voisi käyttää? En minä itse niin usein hiihdä (varsinkaan kaksilla suksilla yhtäaikaa) etteivätkö niistä toiset liikenisi pojalle kouluun... Hiihtotunteja alakoululaisilla on nykyään sitäpaitsi vain kahdesta-neljään per talvi, melko vähäiseksi taitaa suksien käyttö siis jäädä. En nimittäin usko, että esikoinen innostuu hiihtämään enää vapaa-ajallaan. Harmi sinänsä, ehkä minunkin tulisi hiihdettyä enemmän, jos saisin jonkun perheestämme hiihtolenkeille mukaan...
Tänään kyllä hiihdin pienemmän muksun kanssa, mutta jotain uhmakautta läpikäyvälle lyhytpinnaiselle muksulle riitti 20 metriä. Kun kaatui sillä matkalla toisen kerran, heittäytyi hän mielenosoituksellisesti selälleen makaamaan, ja kiukkuisesti huutaen potki sukset pois jaloistaan niin, että kengätkin irtosivat. Äidin pieni urhea hiihtäjälupaus... ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti